Niin usein sitä käyttää sanaa ”lahjakkuus”. Talentti, hiomaton timantti, onhan näitä… Ihan yhtä usein kuulee sanottavan, että lahjakkuus on harjoitettavuutta. Voisin kertoa hyvin monesta lahjakkaasta 98-99:stä, mutta en tee sitä nyt, koska teen sitä muuten koko ajan. Sehän on LAHJAKAS porukka.
Valmentajalle lahjakkuutta on myös toisenlaista. Valmentajana näen, että haasteet ovat niitä, jotka vievät minua valmentajana eteenpäin ihan eri tavalla kuin ”helpot tapaukset”, joista voisi kysyä, että onko sellaisia. Noh, enivei. Kerron taustat.
13-vuotias tyttö tulee ryhmääni. Hän aloittelee harrastusta todella ujosti ja käy harvoin harjoituksissa, osittain siksi, koska asuu yli puolen tunnin ajomatkan päässä keskustasta. Hänen yleisurheilutaustansa on satunnaista kilpailemista lähiseuran pienissä kilpailuissa ilman minkäänlaista harjoittelua. Ajatusmalliksi on siis opittu: ”kilpaillaan vaikkei harjoitella.” Tyttö on ikäisekseen todella kookas: iso, pitkä, lihaksikas…
Tosiasiassa en muista tyttöä ensimmäisen syksyn ajalta juuri lainkaan. Huomioni ryhmässä kiinnittyi ihan muualle ja toisaalta, harjoituskertojen vähyydelläkin saattoi olla osuutta asiaan. Tyttö alkoi kuitenkin kilpailla jo hallikaudella, kun oli siihen tottunut.14-vuotiaana halli60-metrinen taittui aikaan 8,87. Se kertoi jonkinasteisesta – nyt se tulee – lahjakkuudesta, samoin kuin täysin olemattomalla pituustekniikalla hypätty 412.
Harjoitustaustat ja lajitekniikat huomioiden tulokset olivat siis ihan hyviä. Tyttö harjoitteli ryhmässä muiden mukana. Jo alusta asti oli selvää, että tytön vahvuuksia olivat kimmoisuus, voima ja tiheä askelfrekvenssi. Heikkouksia löytyi henkisen maailman asioista sekä juoksutekniikasta. Tyttö jatkoi kevällä harjoittelua harvakseltaan ja juoksi kesällä muutaman 100 metrin kisan, joista paras aika kirjattiin 14,03. Nämä viime vuoden tulokset syntyivät aikalailla olemattomalla harjoittelulla.
Vertaan aina kaikkia 13-17-vuotiaiden tyttöjen juoksemia aikoja omiini tuon ikäisenä. 14-vuotiaana juoksin 100m 13,71 juuri tuon 3 kymmenystä enemmän harjoitelleena ja paljon enemmän kisanneena. Olin tuolloin porukastamme 4-5. nopein eli en mitään. 17-vuotiaana juoksin 12,72 ja terveenä pysyessä varaa olisi ollut paljon enempäänkin. Mutta se on tässä lähes merkityksetön asia se.
Tyttö jatkoi harjoittelua ihmeen innostuneena. Yleensä tällaiset 13-vuotiaana aloittaneet, jos eivät huomaa heti menestyvänsä, jäävät tähdenlennoiksi ja katoavat yleisurheilun linnunradalta. Tämä tyttö innostui harjoittelusta ja viime syyskaudella ”töpöttävää” juoksua saatiin aika ajoin parannettua laajemmaksi jalkojen sekä käsien osalta, mutta samanlaisin aikavälein otettiin myös takapakkia. Takapakkia otettiin myös harjoituskertojen määrissä, sillä perjantai-illan omatoimiset yhteistreenit jäivät lähes kokonaan välistä. Tämä tiesi aerobisen ja määrällisen juoksuharjoittelun jäämistä minimiin. Silloinhan juoksutekniikkaa kehittävät maitohapottomatkin ottavat tiukille, kun ei yksinkertaisesti ole pohjia.
Alkuvuodesta 2012 oli myös kaikenlaisia oikeastaan yksinomaan koulun liikuntatunnilla sattuneita haavereita, jotka aiheuttivat lisää treenitaukoja. Ihan kuin riparileireissä ei olisi ollut tarpeeksi. Hallikaudella juostu 8,66 oli oikeastaan aika maksimi, mihin olisin uskonutkaan tytön voivan yltää. Kevät meni ihan pöpelikköön noin valmentajan näkökulmasta katsoen, kun treenitaukoja erinäisistä (ihan pätevistäkin) syistä johtuen kertyi enemmän kuin harjoituksia. Ne pienet muutokset, joita tekniikkapuolelle ehkä oli saatu, tuntuivat kevään aikana valuvan viemäristä alas.
Ja sitten oli aika avata kisakausi satasella. Ideaali tilannehan on silloin, kun takana on parin viikon treenitauko ja yksi harjoitus vajaa viikko ennen kisaa. Sehän näkyi sitten tuloksessa, joka juostiin vieläpä lähes 2m/s vastatuuleen: 14,32. Suoraan sanottuna, ajattelin, että ihan täyttä kuraa. Ajattelin jo avausvedoissa, mitkä näyttivät kyllä jo koko kupletin juonen. Kisavideoita analysoidessa kävikin ilmi, että tyttö otti 100m matkalla kilpasiskoihin verrattuna 2-5 askelta enemmän. Siinä on tikkaamista kelle tahansa!
Tästä homma jatkui perinteisellä kaavalla: riparin viikonloppuleirillä. Seuraava viikko: kolme hyvää harjoitusta. Eletään siis toukokuun viimeistä viikkoa. Maanantaina määräintervallina 2x6x100m, torstaina pituustekniikkaa ja muutama telinelähtö ja perjantaina sub.maks.nopeutta 3x3x60m sekä kuntopiiriä. Kaikissa vedoissa painotin laajuutta, väljyyttä ja käsien käyttöä. Näiden harjoitusten jälkeen seuraavana maanantaina kisattiin Marskin kisat. Se tyttö, joka töpötteli Simpeleellä oli jäänyt jonnekin Rautjärven metsiin ja Kimpisen Mondolle oli tullut pikajuoksija. Myös vastatuuli oli lähes poissa, toki -0,2 pitää aina olla, mutta juoksu oli ihan eri: tuloksena 13,54 ja lähes 2 metrin askel maksimivauhdissa, matkalla 2 askelta vähemmän.
Valmentaja oli puulla päähän lyöty. Siitä ujosta, arasta, epävarmasta harrastelijatytöstä oli tullut lahjakkuus. Niillä pohjilla, jotka tytöllä on, on otettava rauhallisesti. Jos koittaa haukata koko hampurilaisen kerralla, tukehtuu, vaikka se olisi kuinka hyvää. Mutta juoksun jälkeen en voinut muuta kuin taputtaa tyttöä päälaelle ja sanoa olevani hänestä todella ylpeä. Kolmessa harjoituksessa tällainen olemuksen ja olemisen muutos tuntuu edelleen käsittämättömältä. Nyt puhutaan lahjakkuudesta monellakin tapaa.
On lahjakkuutta pysyä lujana ison epäonnistumisen jälkeen. On lahjakkuutta tehdä 11 päivän aikana kolme laadukasta juoksuharjoitusta, kehittää juoksuun laajuutta (joka ei vielä tule luontaisesti), toteuttaa samaa kisassa ja juosta reilun kymmenyksen päähän ikäluokan A- eli SM-rajasta. Asioita, jotka eivät minun mielestäni pitäneet olla mahdollisia. Kyllä koko kevään katkonaisuuden ja yleisen harjoittelun vähäisyyden vuoksi tässä kaikessa tuntuu olevan jonkin legendan aineksia jo tähän astikin.
Valmentajana näen tässä tytössä haasteen, johon haluan panostaa. Haluan katsoa kortit, sillä lopputulos voi olla mitä vaan. Tytön kanssa valmentajan kyvyt tulevat tarpeeseen ja matka on pitkä, mutta lupaan, että antoisa. Kun Marskin kisojen päätteeksi löimme kädet yhteen merkkinä siitä, että teemme tytöstä juoksijan, sitouduin mielessäni aika mielenkiintoiseen projektiin. Toivottavasti tällä tytöllä riittää pinnaa ja motivaatiota. Koutsi on enemmänkin kuin valmis tähän juttuun. Menen niin pitkälle kuin tyttö haluaa matkata ja yritän saada haluamaan vielä vähän pidemmällekin.
Eilen koko jutun haasteellisuus konkretisoitui, kuin juoksin tytön kanssa kuusi kappaletta n.150 metrin vetoja. A: pysyin vauhdissa viimeiseen vetoon saakka: ei todellakaa vauhdit päätä huimanneet, B: neljännen vedon kohdalla jouduin tekemään kaikkeni, että sain tytön jatkamaan treeniä tosissaan loppuun. Mutta koska haluan katsoa tämän jutun, olen valmis juoksemaan vaikka kuinka paljon lisää, jos saan tytön ymmärtämään, mitä laji vaatii. Toivon, että menemme pitkälle yhdessä ja saamme nauttia tästä matkasta, josta ei mielenkiintoa ja haasteita puutu. Haluan ottaa selvää, onko tämä sitä lahjakkuutta, jota valmentajan tulee metsästää.
Jos sä vaalit sun pelkoo niinku farmari peltoo
ja varot astumasta sinne missä se versoo
elät puoliteholla, sen se susta kertoo
miks et ottais omast potentiaalista selkoo.