Kun lunta puskee täydellä voimalla päin naamaa, ulkona on yli 10 astetta pakkasta, peiton alla koko sunnuntai-aamupäivän kuulostaa houkuttelevalta vaihtoehdolta. Miksi valitsen huomenna kuitenkin sen lumipyryn ja pakkasen ja lähden tarpomaan Kantokadulta urheilutalolle. Miksi valmennan?
Kun täytin 5, järjestin päiväkodissa juoksukisoja talon ympäri. Kun täytin 16, päätin, että nyt tai ei koskaan haluan juosta kovaa. Silloin 16-vuotiaana vasta oikeasti ymmärsin, että menestyminen on ennen työntekoa vain sanakirjassa. Siitä hetkestä asti harjoittelin niin hyvin kuin osasin. Nautin siitä yli kaiken, että sain lähes joka ilta viettää pari tuntia joko punttisalilla tai juoksusuoralla. Tein kaiken vähän yli, mutta tiesin, että puolivaloilla ei saavuta mitään. Oli lopputulos mikä oli, se matka 16-18-vuotiaana oli elämäni hienoin. Kaikki se kisajännitys, pelko kovasta vetotreenistä, euforinen nopeustreenin jälkeinen olo, punttitulosten kehittymisen tuoma itseluottamus ja kehittymisen seuraaminen täytti elämäni. Sen elämän kautta löysin elämääni todella tärkeän ihmisen, joka on säilynyt näihin päiviin.
En koe jääneeni mistään paitsi, kun vietin nuoruuteni näin vaan päin vastoin koen olleeni etuoikeutettu ja todella onnellinen. Päivääkään en antaisi pois – en edes niitä itkettyjä iltoja buranalla turrutetun selkäkivun kanssa. Kaikki se on tehnyt minusta minut; vahvan, itseeni luottavan ja pikajuoksua yli kaiken rakastavan ihmisen.
Olen nyt ehtinyt 3 vuotta valmentaa sekä Joonaa että Reettaa. Molempien kanssa tie on edennyt aikalailla samaa tahtia, vaikka tulokset ovatkin kehittyneet eri vauhtia erilaisin hyppäyksin. Ensimmäisenä vuonna kumpaakaan ei hirveästi näkynyt, korkeintaan kerran viikossa saattoi tyyppejä näkyä treeneissä, mutta oma mielenkiintoni ja intressinikin olivat ihan muualla. Toisena talvena molemmat alkoivat hieman aktivoitua ja selkeä kehitys tapahtui omassa halussa. Vielä oltiin kuitenkin aika lastenkengissä, vaikka tulokset paranivatkin siihen nähden ihmeen hyvin. Viime kesän aikana molempien päässä on naksahtanut se sama, mikä itselleni tapahtui 16-vuotiaana. Nyt tai ei koskaan – katsotaan ja kokeillaan miten käy.
Tällä hetkellä valmennan kahta oikeaa urheilijaa, joilla asenne, halu ja tekemisen taso ovat vähitellen oikeasti sillä kuuluisalla ”huippu-urheilijan” tasolla. Tämä kohta kolme vuotinen matka on ollut vasta telineistä irtaantuminen ja nyt aletaan päästä kiihdytyksessä eteenpäin. Näen molemmissa paljon itseäni siinä asenteessa, että vaikka pahalta tuntuu niin joskus pitääkin, että voi tuntua hyvältä. Kehitys on ollut sen mukaista. Ensi kesänä kumpikin tulee tekemään sellaisia tuloksia, joista eivät vielä osaa uneksiakaan.
Reetassa ja Joonassa on paljon samaa, vaikka ovatkin ihan eri tyyppisiä juoksijoita. Kumpikin tuli yleisurheiluun mukaan vasta 13-vuotiaana, täysin raakileena, mutta monta pikajuoksun kannalta oleellista taitoa/kykyä omaavana. Molemmilla on luontainen kyky tuottaa nopeaa voimaa rataan eli askelfrekvenssi on mieletön. Se onkin ainut, mitä mielestäni pikajuoksu vaatii luontaisena ominaisuutena. Askelpituutta, voimaa, lähtöä ja nopeuskestävyyttä voidaan harjoittaa ja opetella. Elastiset pohjeet ja nilkat, nopea voimantuotto, nopeat solut ja räjähtävyys eivät ole niin vaan opeteltavia asioita.
Valitettavasti molempien suuri heikkous on lähdössä. Reetta oppi viime kesänä kiihdyttämään niin, että harvoin näkee naisissa sellaista. Kun 10 askelta pysyy kiihdytysasennossa ja lopussa jättää vierellä pyristelijät rennosti rullaillen, ei voi kun sanoa, että hyvin menee. Heikkous piilee kuitenkin ensimmäisten 40 metrin askelpituudessa, joka on auttamatta ainakin 10-15 senttiä liian lyhyt ja tasoitusta 24 askeleen aikana tulee siis aika paljon niihin (harvoihin), jotka pystyvät samalla frequlla juoksemaan. Maksimijuoksussa Reetan askelpituus on ihan siedettävä. Paljon on painoarvoa liikkuvuudella, voimalla ja liikkuvuudella. Sanoinko jo liikkuvuudella?
Joonan kanssa tilanne on identtinen; Joona jopa ottaa yhtä paljon askelia tuon ensimmäisen 40 metrin aikana kuin Reetta. Kun voimatasot ovat olemattomat ja liikkuvuuskaan ei anna periksi yhtään enempää, siinähän kaverit karkaa kyllä. Joonan kanssa niin suurta hätää ei silti ole, kun päämatkat tulevat varmasti olemaan jotain muuta kuin 100m. Startin asiat ovat kuitenkin molemmilla menneet niin paljon eteenpäin ihan perustekemisellä, että niihin vielä lisää tulevaisuudessa keskittyen saadaan se alku kyllä tulemaan. Ja siitä eteenpäin kun mennään molempien vahvuuksilla, ei meillä ole hätää!
Odotan todella innolla, että näiden kahden potentiaali muotoutuu numeroihin talven tai viimeistään ensi kesän aikana. Parastahan on se ilo ja palo, mikä kummallakin on. Halu kisaamaan on kova, treeneissä halutaan ottaa itsestä mehut pois ja kun tosi paikka on ja kellot laitetaan käyntiin, silloin ero täyden ja lähes täyden välillä on iso.
Viime kesänä koin elämäni hienoimmat hetket valmentajana. Toki on pakko mainita 13-vuotiaiden tyttöjen esitykset SM-viesteissä loppukilpailupaikkoineen, mutta tähän mennessä suurimmat tunteet on selvästi aiheuttanut syksyn KLL-reissu, kun Reetta juoksi lähes 2 metrin vastaisiin 13,39. Kaikkien kesän vaikeuksien jälkeen flunssaisena tuollainen juoksu, tuollaisessa paikassa odottelujen ja lepäilyjen jälkeen oli aivan uskomaton osoitus niistä kilpailujan lahjoista ja keskittymiskyvystä, mitä likalla on.
Molemmat ovat olleet syksystä tai oikeastaan jo kesästä lähtien aktiivisimmat harjoittelijat ja ne, jotka eniten pyrkivät suoritustaan parantamaan ohjeiden mukaan. Kehitys on ollut sen mukaista. Etenkin nyt syksyllä kumpikin on ymmärtänyt sen, että mitään ei tapahdu itsestään vaan on annettava jokainen murunen itsestään sen 1,5-tunnin aikana, kun treeni on menossa ja vieläpä sen jälkeenkin. Ei tule kuuloonkaan, että lähtee koko yöksi pärräilemään lonkeropullo kädessä kaupungille kavereiden kanssa. Kun 16-vuotiaat osaavat ajatella niin fiksusti, oikeasti haluavat panostaa pikajuoksuun, haluavat katsoa omat rajansa, haluavat ja tekevät töitä sen eteen, silloin on helppo valita huomenna klo 9.45 lumipyryssä tarpominen. Haluan ensi kesänä kokea sen KLL-fiiliksen paljon paljon useammin.