”Katse eteen, leuka pystyyn.
Kapuloita rattaisiin, et tuntuu rystyyn.
Täs hurrikaanimeres ei tunnu missään toi hurrikaani edes.
Kohti uusii koitoksii kääntää,
mä pystyn kaiken voitoksi vääntää.
En pysty muuttaa paskaks kaikkee mihin kosken.
Kun se lyö, annan toisen posken.”Juju – Hurrikaani
Aloitin ohjaushommat neljä vuotta sitten, etenin nopeasti 4-6-vuotiaiden ohjaajasta 12-13-vuotiaiden ryhmän apuohjaajaksi. Sain vuoden koulun ryhmän vastuuohjaajalta käytännön kautta ja olen siitä aina kiitollinen. Kävin nuorten yleisurheiluohjaajakoulutuksen 2009-2010 vuosien vaihteessa ja nuorisovalmentajatutkinnon 2011 keväällä. Uskon, että näiden vuosien aikana olen kehittynyt aika paljon valmentajana, näkemään kuhunkin ikään liittyvät erityispiirteet ja -tarpeet ohjauksessa ja valmennuksessa. Olen saanut seuralta vastuuta ja ohjausmääräni tulevana kesänä ovat 16 tuntia viikossa.
Minulla on kaksi ”omaa” ryhmää, joista toinen on siis tämä 98-99 (kilpa). Minun, juniori- ja valmennuspäällikköjen sekä -jaostojen yhteistuumista syntyi tälle kesälle uudeksi jutuksi lajikoulut. Lajikoulut ovat 98-99-ryhmällä ihan normaaleja harjoituksia, maanantaisin heittoihin ja perjantaisin hyppyihin painottuvia. Lisäksi torstaisin vedämme koko ryhmällemme ”kestävyyden lajikoulua” eli teemme paljon määrällistä juoksemista. Näiden lisäksi ryhmälle on tarjota vielä kaksi harjoitusta, jotka sattuvat olemaan ainoat aamupäivän harjoitukset, koska niitäkin on oltava eikä lajikouluihin saada lajiosaajia aamupäivisin paikalle.
Olen vastuussa kaikista näistä harjoituksista, ehkä heittokoulu pois lukien, jossa seuramme valmennuspäällikkö toimii asiantuntevana pääkoutsina. Otan aika paljon itseeni, kun ryhmälle tarjottuja harjoituksia, niiden painottumista tiettynä viikonpäivänä tiettyyn alueeseen, aletaan kritisoida lasten vanhempien toimesta. Olen samalla myös aika ihmeissäni, vaikka ymmärränkin täysin, mistä kritiikki on peräisin, koska tunnen, että kyse on hyvin pitkälti siitä, että minuun ei luoteta. On vienyt aikansa oppia luottamaan itseensä siinä, että tietää, mitä tekee ja osaa tehdä sen oikein. Kun on vastuussa 20:sta lahjakkaasta juniorista, joutuu aika paljon painimaan itsensä kanssa sen suhteen, että tekeekö tässä oikein. Ihan pienimpiäkin asioita saa kelailla mielessään, miten ne olisi paras järjestää. Tällä hetkellä takanani seisoo junioripäällikkö, valmennuspäällikkö, seuran toiminnanjohtaja, puheenjohtaja, oma valmentajaparini, 90%:sesti kaikki lasten vanhemmat…
Olen todella ymmälläni, pettynyt ja ennen kaikkea vihainen. Teen työtä, josta saan hyvin nimellistä korvausta. Teen sitä suoraan sanottuna aika mielettömällä intohimolla, palolla ja motivaatiolla. Todellakin haluan kehittyä paremmaksi, olla hyvä, osata asioita, haluaisin olla täydellinenkin, jos se olisi mahdollista. Ja tämä on siitä työstä palkka, täydellinen ryöpytys, tykitys, totaalinen lyttäys kaikelle, mitä tulevalle kesälle olimme yhdessä edellä mainittujen kanssa suunnitelleet. Olen vastuussa ryhmän toiminnasta, joten koen olevani aikalailla yksin vastuussa myös ryhmän toimintaa koskevasta kritiikistä.
Kesällähän 98-99:ien treenit etenevät viikon aikana siis siten, että maanantai-aamupäivisin teemme pääasiassa ”nopeusjuttuja”: teemme koordinaatioita, hyppelyitä, juoksemme aitoja, otamme reaktio- ja telinelähtöjä, viritämme monenlaista kisailua, pelejä ja lisäksi tietysti myös liikkuvuutta ja lihaskuntoa, mitä teemme oikeastaan jokaisessa harjoituksessa. Eli varsinainen perustreeni. Maanantai-iltana kaikille ryhmäläisille on edessä toinen harjoitus, heittokoulu, jossa tehdään 1,5 tunnin aikana kahta eri heittolajia, jotka vaihtuvat viikoittain. Keskellä päivää muutamille seiväs-vannoutuneille on myös seiväskoulu.
Keskiviikkona on viikkokisapäivä ja tiistaisinkin lähes joka viikko kisaillaan jossain.
Torstaina teemme siis juoksuharjoittelua, jossa määrää tulee reilummin. Harjoitukset vaihtelevat määräintervallin, maitohapottomien, pitkien aitojen, maastovetojen, pyramidien yms välillä. Lisäksi tottakai koordinaatiota ja lihaskuntoa. Aluksi torstain harjoituksessa oli ajatuksena, että se olisi vain kestävyysharjoitteluun vähitellen painottuville ja siihen resursseja omaaville, mutta lopulta päätimme, että pidämme kaikki yhdessä vielä ainakin tämän vuoden: kellekään kestävyys- ja vetoharjoittelu ei ole pahitteeksi.
Perjantaina edessä on kahden tunnin hyppykoulu, jossa tehdään myös paljon juoksu-, koordinaatio- ja nopeusvoimaharjoittelua. Kasahypyt ja korkeus ovat kuitenkin pääasiassa ja näitä harjoitellaan niin, että jokainen tulee kesän aikana tekemään kaikkia hyppyjä tasapuolisesti.
Lauantainakin vielä pitäisi jaksaa harjoitella. Lauantaina tehdään aina vähän mitä tuntuu, että tarve on ja mikä on päivän kokoonpano. Pääasiassa lauantainakin juostaan ja tehdään nopeusvoimaa ja lihaskuntoa, huomioiden torstain ja perjantain juoksuosiot. Totuushan on, että kaikki eivät joka viikko pääse kaikkiin harjoituksiin ja lauantai varmasti jää usein väliin mökkireissujen ja muiden vuoksi. Tarjolla on kuitenkin 5 harjoitusta, joka mielestäni on sopiva määrä yleisurheilijalle, jolla ei kesällä ole muita lajeja.
Hirveä haloohan siitä on noussut, että olemme ”sitoneet” tietyt lajit tietyille viikonpäiville. Ja yllättäen taas se koira älähtää johon kalikka kalahtaa. Eihän enää 13-14-vuotiaiden kilparyhmässä, jossa tasollisesti mennään ihan maan kärkikastissa, (kehtaisin väittää, että tätä tasokkaampia ryhmiä Suomessa on vain pääkaupunkiseudulla korkeintaan pari, jos sitäkään) harjoittelu ole mitään leikkikoulumeininkiä kerran viikossa. Etenemme niiden mukaan, jotka haluavat harjoitella yleisurheilua, kehittyä yleisurheilussa, omat tavoitteetkin alkavat olla jo kohtuu kovia ja iso osa kilpailee jo tänä vuonna luultavasti melko menestyksekkäästi SM-kisoissa (ml. viestit). Lajiosaajien, urheilijoiden ja kentällä olevien muiden ryhmien kannalta on ainut oikea ja selkeä vaihtoehto hieman pyrkiä etukäteenkin tietämään, missä suorituspaikoilla milloinkin ollaan, koska muuten koko paletti on yksi sekasotku eri ryhmien kesken.
Voin sanoa siis ihan suoraan, että ryhmämme etenee niiden mukaan, jotka siihen itsekin panostavat. Jos joku haluaa harrastella yleisurheilua kerran viikossa, kun muilta lajeiltaan ehtii, on seuralla tajota siihen tarkoitukseen harrasteryhmä, joka kokoontuu kahdesti viikossa. Siellä lajit vaihtuvat viikosta toiseen samana viikonpäivänä. Olemme nyt taitekohdassa ryhmän kanssa: iso osa, lähes kaikki, haluavat jatkaa harjoittelua aiempaa tavoitteellisemmin, heillä on selkeitä suunnitelmia tuleville vuosille ja harjoitusmääriä on nostettava. Osa taas tykkää käydä kerran viikossa, osa jopa harvemmin, ilmoittelematta poissaoloistaan, muiden menojensa sallimissa rajoissa vähän kavereita naurattamassa ja muistelemassa, mitä yleisurheilu on. Eihän näin suurella taso-, taito-, asenne- ja tavoitehaarukalla voi ryhmää pyörittää. Eikä kovin pitkää tarvitse miettiä, kumpaan suuntaan haluan ryhmääni viedä.
Kaikkia ei voi miellyttää, sen tässä elämässä oppii kyllä, jos jotain on oppiakseen. Yleensä ne, joita ei voi miellyttää, ovat kaikkein kärkkäimpiä olemaan oikeassa ja uskovat omaan asiaansa. Sehän on vallan hienoa, mutta niin uskon minäkin omaani. Jos muut jutut menevät yleisurheilun edelle, on vaan tyydyttävä siihen, mitä tarjolla on. Jos se ei tyydytä, ei kenenkään ole pakko tehdä mitään, mikä niin vastenmieliseltä tuntuu.
Meidän ryhmä on kehittynyt valtavasti ja kehittyy koko ajan monellakin tavalla, joten toivon saavani jatkossa hieman paremman työrauhan, jotta voin keskittyä näiden motivoituneiden, lahjakkaiden ja upeiden nuorten kanssa yleisurheiluharjoitteluun. Luottamus on tärkein, mitä urheilijalla ja myös kotijoukoilla on oltava, kun tullaan harjoituksiin. Tänäänkin meidän treeneihin tulevat ne, jotka siihen uskovat. Eivätkä turhaan.
Kaiken tämän keskellä, pistän ulko-oven kiinni takanani, lähden hymyillen ja hymyilen lisää, kun näen iloiset, nauravat nuoret, joiden takia vielä jaksaa lähteä. Mikään ei vie sitä tunnetta pois minulta eikä niiltä nuorilta, kun en anna viedä. Rakastan sitä mitä teen ja niitä, joille sitä teen.
”Jos tulee lama, jos tulee taantuma,
eihän me voida siihen kaatua.
Ja jos kaadutaan, ei jäädä maatumaan,
ei asetuta makuulle masentumaan,
venaamaan noutajaa. Kääritään hihat ja noustaan taas.
Jo vain me noustaan, kyllä me noustaan.”Jukka Poika – Jyrkänteet