Muuttuvatko asiat, jos tehdään, niin kuin on aina tehty? Jos seuralla on heikko valmentajatilanne, edesauttaako sitä pysyminen entisaikojen ”tehdään kaikki talkoilla ja ollaan tyytyväisiä” -meininki? Onko valmentajalla oikeus vaatia palkkaa tehdystä työstä, vaikka työtä ei tehdäkään rahan vuoksi? Voiko, saamatta ahneen p****n mainetta vaatia tekemälleen työlle hieman kunnioitusta, etenkin, kun huomaa tekevänsä kuukausipalkkalaisten töitä?
On ihan ok vaihtaa 15 euron lauantain harjoitukset Pajulahden 0 euron talkooleiripäivään. Rakastan valmentamista ihan koko sydämestäni ja se on yksi ylivoimaisesti parhaita asioita elämässäni. Silloin ihmistä on helppo höynäyttää tekemään asioita, joita ei tarvitsisi. Haluan tehdä hyviä asioita valmennettavilleni, muille valmentajille ja seuralle, mutta en halua olla hyväksikäytetty. On asioita, jotka kuuluvat seuran päätoimisille työntekijöille ja on asioita, jotka kuuluvat rivivalmentajille. Tai jos sitä muutaman hengen joukkoa voi riviksi kutsua.
Valmentaja, joka vetää harjoituksia n.6-7 tuntia viikossa tuntipalkalla, eli 60-70e/viikko eli todellakaan pääse rikastumaan tällä toiminnalla muuten kuin henkisesti. Ainakin meillä kaikki extra, mitä valmentaja tekee, tehdään talkoilla. Koska niin on aina tehty. Päiväleirit, kisareissut, toimitsijan/valmentajan hommat (isoissa) kisoissa. Päivärahoja maksetaan SM-kisareissuilta pari kertaa vuodessa, jolloin ehkä päivän toisen aterian saa niillä katettua. Yleisurheiluvalmentajan homma ei todellakaan ole sitä, mihin raha houkuttelisi. Intohimo sitäkin enemmän. En ole ollut koskaan kesätöissä. Ensin urheilin itse kesät ja sitten ryhdyin valmentamaan. Kummassakin tilanteessa 8-16-työt olisivat aika mahdottomuus, jos hommaan haluaa panostaa. Koska urheilijani haluavat panostaa, elän elämääni ja haluan valmentaa.
Uhraan siis kesätienestini tälle hommalle, ihan vain, koska siitä tykkään. En siis valita. Mutta uskallan vaatia ainakin hyvin hiljaisella äänellä hieman ajatustyötä sille, houkutteleeko tällainen yhtälö lisää valmentajia seuraan? Seuraan, jossa nuoria urheilijoita on tällä hetkellä tulossa kovaa kyytiä kohti kansallista ja kansainvälistäkin kärkeä, mutta valmennuspuoli on heikoissa kantimissa – ollut jo kauan. Olisiko aika muuttaa talkooperinne-käytänteitä nykyaikaisempaan suuntaan, jossa valmentajille maksetaan korvausta tehdystä työstä? Näin saataisiin pidettyä ne valmentajat, jotka jo ovat innolla mukana ja lisäksi tämä voisi poikia lisää innostuvia valmentajia, jotka haluavat panostaa, kun huomaavat, että heidän työtään arvostetaan eikä pidetä itsestäänselvyytenä. Nykyinen systeemi ei toimi.
Mietin, uskaltautuisinko valmentajien puolestapuhujaksi seurassamme? Uskaltaisinko vaatia kunnioitusta ja arvostusta meille, jotka oikeasti teemme nuorten kanssa päivittäin töitä heidän kehittymisensä eteen? Pohdimme harjoitusohjelmia, seuraamme kehitystä ja pidämme harjoitusten ohjaamista arkenamme. Nykytrendihän on menossa siihen suuntaan, että jos valmentajia halutaan, on oltava valmiita maksamaan. Milloinhan tämä todella järkevä suuntaus saavuttaisi nuupahtaneen Etelä-Karjalan? Mutta en yleistä. Uunituoreena piirileirikouluttajana voin sanoa, että piirin osalta valmennusta arvostetaan ja parin päivän valmentamisesta maksettu korvaus on sitä luokkaa, josta ei kannata edes ääneen puhua huomisten -15e hommien aikana.
Tarkoitus ei ole syyttää ketään henkilökohtaisesti vaan vain osoittaa ongelma, joka suomalaisessa yleisurheilussa on. Jonkun on nostettava kissa pöydälle ja näytettävä, että tässä ollaan. Talkookulttuuri-yhteiskunnassa eläminen alkaa olla ohi ja hyvä niin, sillä fakta on, että nykyaikana rahalla saa laatua, määrää ja tulosta. Jos sitä fyffeä ei irtoa, voi tyytyä pyörimään luokassa ynnämuut – kuinka karulta se kuulostaakin, niin se menee.