Katselin tänään kisoissa omien urheilijoideni suorituksia ja valmistautumista kisaan erityisen tarkasti. Valmisteluissa tapahtuu oikeita asioita. Kaikki, mitä tehdään, tehdään hyvin. Verryttelyt ovat huolellisia, sellaisia, kuin on sovittu. Mutta jotain paistaa kuitenkin läpi koko ajan ja se on rohkeuden puute.
Pikajuoksijan on oltava rohkea. Jos ei siihen pysty, ei auta, vaikka olisi kuinka lahjakas. Ura loppuu ennemmin tai myöhemmin, mutta ennen kuin todellinen potentiaali on kaivettu esiin. Rohkeutta tarvitaan harjoituksissa, kilpailuissa sekä arjen valinnoissa.
Kun nuoret urheilijat siirtyvät yläasteelta lukioon, ei mielestäni ole sopivaa rohkeutta muuttaa toiselle paikkakunnalle (16-vuotiaana!) urheilulukion perässä yksin vastaamaan omasta elostaan. Se on vain tyhmänrohkeaa. Rohkeaa on valita lukio, joka on lähellä harjoituspaikkoja, lähellä valmentajaa ja treenikavereita. Jos urheilla haluaa, on siihen oltava aikaa. On rohkeaa hakea urheilijakoulutukseen ja/tai käydä lukio neljässä vuodessa – huolimatta siitä, että ei ehkä pääse kaikille samoille kursseille yläasteen kavereiden kanssa. Nämä ovat oikeastaan vielä itsestäänselviä asioita, jotka eivät vielä tuota onnea, mutta sen jälkeen onnea on mahdollista alkaa rakentaa.
Rohkeutta tarvitaan treenitilanteessa. Kaikki, mitä harjoituksissa tehdään, ei ole mukavaa, miellyttävää ja hauskaa. Mutta rohkea urheilija heittäytyy haasteen vietäväksi, ylittää itsensä monta kertaa viikossa kovissa voima- ja juoksutreeneissä – rohkea urheilija kehittyy. Toinen vaihtoehto on pelätä kipua, pelätä hikeä ja pahaa oloa. Tällä tavalla voi harjoitella loputtomiin. Kun hapot iskevät, alkaa pistää, posket punottaa tai jalka painaa, voi hidastaa vauhtia juuri sen tarvittavan verran. Himmaillen jaksaa taas, mutta rohkeudesta ei ole tietoakaan.
Kisapaikalla, starttipaikalla, näkee usein todellisen luonteen. Liian usein nuoret urheilijat luimuilevat muiden takana, katselevat mallia toisilta, seuraavat perässä kavereiden tekemisiä, kumartelevat kovemmat ennätykset omaaville ja ajattelevat, että ”tuota en voi voittaa” ja jopa pelkäävät isompaa, vahvempaa, iloisempaa ja ihaillumpaa vastustajaansa. Sen sijaan olisi mahdollisuus kulkea pää pystyssä, katse eteenpäin, pitäen mielessä kirkkaana oman ajatuksensa, oman fiiliksen siitä, mitä teen ennen starttia. Kun startti lähestyy, voi ottaa pienet pomput ja reisien läpsyttelyt omaa taisteluvalmiutta korostaakseen. Se vie vieruskaverilta heti sadasosan omaan taskuun. Rohkea urheilija voittaa.
Rohkeus näkyy juoksun aikana. Jo startista rohkea urheilija ampaisee terävästi, koska tietää, että pystyy siihen. Rohkea urheilija kiihdyttää pitkään, koska ei murehdi siitä, että 5 metrin juoksun jälkeen olisi oltava täydessä vauhdissa ja katse maaliviivassa. Rohkea urheilija pysyy rentona, koska luottaa omaan loppuvetoonsa. Ja kun pysyy rentona, loppu tulee ylväästi, vahvasti ja lujaa. Jos joku on sattunut karkaamaan alkumatkasta askeleen edelle, rohkea urheilija luottaa, että lopussa mennään ohi – ja niin tapahtuu.
Rohkea urheilija uskaltaa sanoa ei. Kun kaverit lähtevät illanviettoon ties minne, rohkea urheilija tietää, että se ei kisaviikon alla kannata. Rohkea urheilija tekee valintoja urheilun ehdoilla: syö, nukkuu, on kavereiden kanssa, niin kuin urheilijan kuuluu. Rohkea urheilija ei välitä muiden piikittelyistä tai painostuksesta vaan pitää oman päänsä.
On kuitenkin yksi, jonka edessä rohkeakin urheilija taipuu: valmentaja. Rohkea urheilija luottaa omaan koutsiinsa ja tekee vaikka 10 takaperinkuperkeikkaa kisalämmittelyksi, jos valmentaja käskee. Vain silloin, kun urheilijalla on täysi luotto valmentajaan ja siihen, mitä yhdessä tehdään, voi urheilija saada potentiaalinsa esiin. Rohkea urheilija osaa kuitenkin vaatia valmentajalta samoin kuin vaatii itseltään. Jos valmentaja ei panosta samalla tavalla kuin urheilija itse, ei näe vaivaa, ei usko, ei luota, ei kannusta, on rohkean urheilijan ainut tehtävä hankkia itselleen uusi valmentaja ja esitellä itsensä rohkeaksi, voittavaksi urheilijaksi.
Itseluottamus on kaiken ydin. Ilman valtavaa luottoa siihen, että MINÄ voitan, voitto menee jollekin ihan muulle. Henkinen kantti tekee ihmeitä. Kellään itseään kunnioittavalla urheilijalla ei pitäisi olla mitään syytä nöyristellä ja painaa päätä rintaan lähtötelineiden takana. Kun on tehnyt hyviä harjoituksia, pitää uskoa omiin kykyihinsä ihan alusta loppuun saakka. Kerran kun uskoo, ja onnistuu, se vahvistaa ja ruokkii rohkeutta. Ensi kerrallakin löytyy rohkeutta uskoa itseensä. Se on rohkeuden korkein aste: luottaa siihen, että MINÄ pärjään. Jos siihen kykenee, sen saa kyllä näyttää: ensin harjoituskentällä ja arjessa, sitten jo starttiviivalla tietäen, että asiat on tehty hyvin.
Enemmän kuin mitään, toivoisin, että omat valmennettavani löytäisivät tuon rohkeuden itsestään, sillä kun sen urheilun myötä löytää, se säilyy läpi elämän. Urheilu-ura kestää kuitenkin vain hetken. Sen jälkeen edessä on uudet haasteet, joissa rohkeudella on oma sijansa.