Torstai-ilta klo 23: Jännityksissä, tyytyväisenä ja odottavaisena alan valmistautua nukkumaan. Edessä on ensimmäinen SM-kisareissu 98-99:ien kanssa, tästä se kaikki lähtee – kävi miten kävi!
Perjantai-aamu klo 8: Herään kun puhelin soi, numeroa ei ole muistissa. Soi uudelleen, ei se olekaan puhelinmyyjä. Alan päästä jyvälle siitä, mitä tapahtuu ja selaan ryhmäläisten ja vanhempien puhelinnumerolistaa: Iida Lensun äiti. Soitan takaisin, kun paha aavistus herää – ei kai vaan, voiko sellasta käydä nyt?! ”Iidan äiti tässä terve, kuule kun miulla on täällä kuumeinen, itkevä tyttö kotona.” En unohda niitä sanoja ja sen lamaannuttavaa vaikutusta koskaan. Tiesin, että kisat on vielä oppikisat tälle porukalle ja itselleni, mutta mielelläni olisin kerännyt ne opit Iidan kanssa. Ei auttanut, Emman isälle vaan viestiä, että Emmalle pikapiikkarit mukaan. Pikaviestin kaksi vaihtoa meni uusiksi saati aidoissa kovin tykki jäikin kotiin. Soitan Milan isälle, että ei kun pakkaamaan ja varalle mukaan.
Perjantai-aamu klo 11: Bussi starttasi ilman Iidaa ja tytöt olivat muutama minuutti sitä ennen järkyttyneitä, kun kuulivat tai olivat jo kuulleet. Ei auttanut muu kuin virittää Emmaa ja Allua uusiin haasteisiinsa. Matka kului isompien treenejä miettien aika pitkälti, sillä en halunnut ajatellakaan tulevaa. Oma fiilis kyllä laski aamun tapahtumien johdosta aika paljon, mutta ajattelin, että lähdetään käymään ja näyttämään lapsille, että tällaisissa kisoissa joskus sitten vielä pärjätään.
Perjantai klo 17: Kentällä tehdään verkkailua, avausvetoja ja sileän joukkue ottaa vielä kerran kaksi viimeistä vaihtoa Emman kanssa, jotka menevät ihan okei, mutta eivät ole mitään kovin kummoisia. Tuulta ihmetellään ja pyöritellään valmentajaporukalla, käydään heittelemässä heiniä jokaisella radalla ja päätetään jättää aitojen varmistukset vielä huomisaamuun.
Perjantai klo 20: Syödään hyvät illalliset hotellilla ja jaetaan huomisen numerot. Pyöriskelen vielä illalla pitkään koneen kanssa sängyssä, sillä jännitys alkaa palata masis-vaiheen jälkeen. Kyllähän näissä kisoissa on myös valmentaja-ensikertalaiselle hirveästi asioita, jotka on hoiduttava ihan erilaillla siinä vaiheessa, kun jokainen sadasosa ratkaisee mitaleja. Lopetan liian ajattelun ja jännittämisen ajatukseen ”Ollaan vaan Sm-viesteissä, tää on pelkkää urheilua.”
Perjantai klo 6.15: Nukun pommiin aitureiden aamureippailulta. Kiskon housut ja paidan päälle ja lähden tukka pystyssä ja ilman sukkia juoksemaan perään. Aamuherätyksen jälkeen syödään aamupalaa hotlalla: koutseille maistuu vähän paremmin kuin kalpeanaamaisille urheilijoille, jotka ovat 3 tunnin päästä tulessa.
Lauantai-aamu klo 8.40: Aloitellaan verkkaa aitatyttöjen kanssa. Ohjaan jokaista liikettä, etenkin kun siirrytään aidoille. Mila tekee kaiken mukana aivan kuin kisaisi ja hyvin tekeekin, kaikki tekevät hyvin. Valmistautuminen on todella perusteellista, aitoja juostaan n.5x4A tekonurmella. Callingissa joudutaan odottelemaan aika pitkään.
Lauantai klo 10.10: Tytöt neljännessä erässä. Edellisissä on kovat nimet heitelleet kuperkeikkoja, mutta tytöt tekevät varmat juoksut, mutta eivät tosiaan varmanpäälle. Tuulet on katsottu oikein ja arviot osuvat nappiin. TP:n takana tytöt juoksevat ajan 51,35, jonka tiedän jo siinä vaiheessa riittävän finaaliin. Lopulta tytöt ovat erien 7. Pojat juoksevat heti perään, omalle tasolleen hyvin, mutta eihän se näissä kisoissa vielä riitä kuin jumbopaikalle – kuitenkin Suomen 10. paras!
Lauantai klo 10.30: Saattelen satasen tytöt kokoontumiseen. Tolkutan päähän kaikki ydinkohdat vaihdoista ja fiilis on vähän ”kakkosjoukkue”. Katson juoksun viimeisessä vaihdossa, jossa on kova tuuli, ja se ja kaikki aiemmatkin menevät nappiin, Oulu diskataan välistä ja tytöt menevät suoraan 16 parhaan joukkoon, kuten myös ykkönen vähän huonommilla vaihdoilla. Valmistautuminen iltapäivään alkaa.
Lauantai klo 14: Verkkakentällä taas aitoja. Mila on noussut aitajoukkueeseen ja Allu keskittyy satasen finaaliin ykkösessä. Mila aitoo verkassa elämänsä parhaita vetoja, on innoissaan ja haluaa juosta. Muista en ole niin varma. Takki on aika tyhjä, kun on jo itsensä ylittänyt, Anniina ja Noora kahdesti. Kentällä tyttöjä kylmetetään kisa-avauksen ajan ja suoraan istuskelemasta pistetään kisa käyntiin. Tytöt jäävät viimeisiksi ihan reilulla erolla, vaikka juoksu on puhdas, mutta nyt on muillakin. Aika huononee lähes sekunnilla, sillä kukaan ei pysty aamun aikoihin. Jotain tämä kertoo latauksesta ja osansa oli varmasti myös tuolla istuskelulla. Silti täyden kympin suoritus aitojille!
Lauantai klo 15.30: Aiturit huilailevat varjossa, Emma ja Iita verkkaavat toista kertaa. Koutsilla nälkä alkaa hieman kurnia, kun ei ole lämmintä ruokaa ehtinyt syödä. Ei auta, kokoontumiseen vaan tyttöjä tsemppaamaan vielä kerran. Juoksussa vaihdot eivät suju niin kuin aamupäivällä, etenkään ensimmäiset. Niinpä taas jäädään jumboksi, kun aika heikkenee myös sileällä reilusti. Sama se, päivän juoksut on ohi ja päästään syömään! Toki ensin katsotaan, miten muut LUM:n joukkueet mokailevat vaihtonsa.
Lauantai klo 20: Illallinen hotellilla syöty – kyllä oli hyvää! Tarjoan kaikille finaalisteille tötteröt jätskikiskalta ja kun kauppa ei ollutkaan auki, tuli reissusta vähän kalliimpi, mutta väliäkös sillä. Kun kisapaikalta pääsin hotellihuoneeseen, hyvä etten itkemään käynyt onnesta, kun mietin päivän juoksuja. Kovia likkoja, kovapäisiä likkoja. Tällaisia päiviä varten jaksetaan painaa menemään. Katselen vielä areenasta kisalähetyksen ja käyn sitten hyvillä mielin nukkumaan.
Sunnuntai klo 9: Herään hyvien unien päätteeksi; kiva sunnuntai. Rauhassa aamupalalle, rauhallista oleilua 12 saakka. Oma rauha on ihana asia tällaisella reissulla, edes muutaman tunnin.
Sunnuntai klo 13: 17v-aitatytöt tuovat hopeaa. Vuosien varrella näille likoille olen vetänyt treenejä varmaan lähemmäs sadat. Nyt tytöt ovat jo isoja, oikeita urheilijoita. Ensi vuonna värin kirkastukseen! Pienet kasin tytöt ovat samalla ihan jännityksestä kankeina.
Sunnuntai klo 15.30: Kasin tyttöset ovat radalla valmiina juoksemaan. Ohjasin verkat etenkin pienimmille, joista näki, että jännitys vie rentoudesta veronsa. Kaikki juoksevat kuitenkin hyvin, pienimmät jopa taktisesti viisaasti höntyilemättä kiireisimpien kyytiin. Alisa joukkueen ankkurina nostaa porukan viidenneksi, vaikkakin maksaa siitä luultavasti aika kovin seurauksin jalkapöydässään. Vähän liian tuttua LUM:n 15-16-vuotiaille tytöille. Tässä on yksi asia, jonka toivottavasti pienet tulevat välttämään; ei kolmea jalkapöydän rasitusmurtumaa vuoden sisään, kiitos!
Sunnuntai klo 17: Kotimatkalla. Väsyneenä, mutta tyytyväisenä. Pienen hetken voi suunnitella huomisen ohjauksia, mutta sitten on vaan ajateltava jotain ihan muuta. Rankkoja reissuja, mutta ensi vuonna ihan toisella meiningillä, kun nämä geimit on nyt nähty! Kaksi pistesijaa ja kaksi jatkopaikkaa alkueristä ei ole ensikertalaisille ihan huono! Suoraan sanottuna; en olisi ikinä voinut uskoa tällaisiin juoksuihin, etenkään lauantain osalta. Olin varautunut kahteen, mutta saatiin neljä. Näillä tytöillä on tässä sarjassa vielä vuosia edessä, melkein kaikilla 2-3. Nälkä kasvaa syödessä, joten eiköhän jatketa treenejä, jotta voidaan vuoden päästä taas yllättyä iloisesti!
Kiitos Pori – tämä reissu ei unohdu!