Näin Joulun kunniaksi ja aattoillan ratoksi mietiskelin sitä, millainen olisi unelmapolku, jota nuori yleisurheilija voisi kulkea kohti omaa huippuaan. Tietenkään kaikille sopivaa sapluunaa ei ole, mutta tämä on mielipiteeni siitä, millainen lapsuus ja nuoruus antaa ellei parhaat, mutta ainakin valtavasti resursseja kohti huippuyleisurheilijan uraa.
Alle kouluikäiselle riittää yksi ohjattu liikuntatuokio päiväkodissa ja kotona liikkumisen ja touhuamisen lisäksi. Tärkeässä roolissa ovat aktiiviset ja innostavat vanhemmat, jotka eivät estä lasta kiipeileästä puissa, juoksemasta pihaa ympäri puolen tunnin ajan tai heittelemästä käpyjä vesisaaviin. Lapset ovat mielikuvitusrikkainta ihmisainesta ja keksivät kyllä mielekkäimmän tavan kehittää, haastaa ja viihdyttää itse itseään. Sen kyllä huomaa, keillä se tapa on liikkuminen. Hyvin useilla. Se ohjattu liikuntamuoto, mihin lapsi tulisi ohjata ensimmäisenä, on mielestäni monipuolinen liikuntaleikkikoulu, jossa harjoitellaan perustekemistä juoksemisen, hyppimisen ja heittämisen muodossa, mutta aina leikin varjolla ja ikätasolle parhaiten sopivalla tavalla.
Alakoulun ensimmäisillä luokilla n.11-vuotiaaksi lapsen tulisi harrastaa yleisurheilun (1-2 kertaa viikossa) lisäksi telinevoimistelua sekä esimerkiksi uintia tai muuta kestävyyspainotteista liikuntaa. Lapsen kiinnostuksen mukaan hyviä harrastuksia ovat myös hiihto, paini, jalkapallo sekä muut pallopelit, joissa muiden huomioonottaminen kehittyy. 2-3 harrastusta on hyvä määrä, jotta 20 tuntia liikuntaa viikossa ylittyisi. n.10 tuntia ohjattua liikuntaa n.10-vuotiaana pitäisi toteutua, jonka lisäksi toinen puolikas ja mielellään enemmänkin omatoimista liikkumista, pyöräilyä, kavereiden kanssa kisailua ja pelailua, koululiikuntaa, vanhempien kanssa retkeilyä ja leikkimistä…
Alakoulun viimeisillä luokilla yleisurheiluharjoitusten määrä tulisi olla n.3 kertaa viikossa, jos lisäksi lapsella on 1-2 muuta harrastusta. Yläasteelle siirryttäessä nuoren yleisurheilijan tulee jo keskittyä kahden lajin harrastamiseen. Oman kiinnostuksen sekä kykyjen mukaan lajin tulisi olla aivan päinvastainen kuin yleisurheilun ”päälajit”. Esimerkiksi nopeustyypin kannattaa jatkaa hiihtoharrastustaan, kestävyystyypin taas ruokkia voimaominaisuuksiaan painissa tai telinevoimistelussa. Näin monipuolisuus säilyy ja eri ominaisuudet kehittyvät tasaisesti. n.14-vuotiaana yleisurheiluharjoituksia tulisi olla vähintään puolet ohjatuista harjoituksista, jotta lajiharjoittelua kertyisi riittävästi. Lajiharjoittelun tulisi olla monipuolista, kaikkien lajiryhmien lajeja sisältävää ja ottelupohjaista juoksupainotteista harjoittelua eikä nuoresta tulisi puhua ”nopeustyyppinä” tai ”kestävyysjuoksijana” etenkään nuoren itsensä kuullen. Tärkeää on nuoren antaa itse mieltyä lajeihin, nauttia kehittymisestä ja onnistumisista lajissa kuin lajissa.
n.15-16-vuoden taitteessa nuoren yleisurheilijan tulisi tiedostaa omat vahvuudet ja heikkoudet. Alkaa olla lajivalinnan aika. Muut lajit jäävät vähemmälle, omaehtoiseksi liikkumiseksi, ja yleisurheiluharjoittelu lisääntyy. Kuitenkin, mikäli nuori valitsee tiensä esimerkiksi kestävyysjuoksijana, hiihtolajit voivat pysyä rinnalla vielä talvilajeina, kunhan kesä pyhitetään juoksuharjoittelulle ja kilpailuille ja talvellakin tehdään muutakin kuin vain hiihdetään. Tällaisen kahden eri kauden lajin harrastajan valmentajien olisi hyvä pitää yhteyttä, sopia yhdessä lepojaksoista, kilpailuihin valmistautumisista sekä muutenkin yleisestä linjasta.
Seiväshyppyyn keskittyessä telinevoimistelu toimii lajiharjoittelun ohessa tärkeänä harjoitusmuotona, mutta muuten teholajeihin keskittyessä muiden lajien osuus jää melko minimiin 16 ikävuodesta ylöspäin, kun pyritään huipulle. Monipuolisten pohjien ansiosta enää ei tarvitse rakentaa perustaa eri lajien parissa vaan voidaan keskittyä perusharjoitteluun valitussa lajssa. Olisi hyvä, että vähänkään otteluihin rahkeita omaavat nuoret harjoittelisivat ainakin 18-vuotiaiksi asti ottelupohjaisesti, painottaen omia vahvuuksia, jotta tulevaisuudessa voidaan joko keskittyä yksinomaan näihin vahvuuksiin tai heikkouksien kehittyessä kenties jatkaa uraa ottelijana.
Kun lapsi liikkuu riittävästi, saa kokea onnistuvansa monissa asioissa, hänen annetaan käyttää mielikuvitustaan sekä itse vaikuttaa omiin harrastuksiinsa, lapsi kehittyy monipuoliseksi, taitavaksi ja oppivaksi urheilijan aluksi. Kun osaava(t) valmentaja(t) tiedostavat nuoren lahjakkuuden ja vahvuudet, edessä ovat totiset harjoittelun vuodet, jotka on hyvä pystyttää kattavan pohjan päälle.
Mieleeni tämä aihe juolahti, kun mietiskelin keväällä NVT:llä käymääni lyhyttä keskustelua kestävyysjuoksujen kouluttajan Rami Virlanderin kanssa. Kun R.V. puhui nuorista, 13-vuotiaista, kestävyysjuoksijoista, älähdin kuin koira johon kalikka kalahtaa ja kysyin, puhuuko hän 13-vuotiaasta KESTÄVYYSJUOKSIJANA. Ensimmäinen mielipiteeni, jonka ilmaisin, on se, että tuon ikäisiä ei 
pitäisi luokitella minkään tietyn alaotsikon alle, koska vielä ei voida sanoa mitään nuoren tulevaisuuden parhaista lajeista, jos niihin ei anneta mahdollisuutta, kun 13-vuotias on jo kestävyysjuoksija ja harjoittelee kuin kestävyysjuoksija. Toinen mielipiteeni koski 13-vuotiaan ”kestävyysjuoksijan” harjoittelua. Mielestäni nuorten, kestävyyslajeista kiinnostuneiden, urheilijoiden tulisi käydä aivan normaalisti seuran oman ikäistensä valmennusryhmissä tekemässä kaikkia lajeja ja lisäksi harrastaa jotain muuta kestävyyslajia, esimerkkeinä mainitsin hiihdon ja suunnistuksen.
Tällöin R.V. todellakin tunsi, miten muurahaispesään sohaistiin ja asettautui puolustuskannalle. Hänen mukaansa nuorten ei pitäisi muita lajeja harrastaa, ”vaikka ELMO periaatteessa onkin tosi hyvä juttu”, vaan neljästi viikossa harjoitella itsenäisesti, oman ohjelmansa mukaan käyden pitkillä lenkeillä jne. Toki joillekin tällainen voi sopia ja ok, arvostan, jos 13-vuotiaalla riittää motivaatio ja innostus pidemmällä tähtäimellä. Uskon itse, että mitään ratkaisevaa ei jää tekemättä, jos nuori ”kestävyysjuoksija” harjoittelee yhdessä muiden ikäistensä kanssa samassa ryhmässä monipuolisesti 15-vuotiaaksi ja lisäksi esimerkiksi hiihtää talvisin pari kertaa viikossa hiihtoseuran treeneissä ja jopa keskittyy talvella hiihtoon enemmän. Uskon, että pohjat ovat kunnossa, monipuoliset taito- ja nopeusominaisuudet kohdallaan ja nuorella varaa valita laji kuin laji omakseen kiinnostuksensa ja niiden vahvuuksien mukaan, jotka ovat jo paljon enemmän näkyvillä kuin muutamaa vuotta aiemmin.
Pohjaan mielipiteeni vahvasti ELMOon sekä nuoriin, joita näen lähes päivittäin omissa treeneissäni. Näen ne positiiviset vaikutukset, joita monipuolisella liikkumisella on. Näen, miten nuoret nauttivat, kun saavat urheilla hyvässä, isossa porukassa kavereidensa kanssa. Näen, miten nuorten ominaisuudet kehittyvät eri tahtia; toisena vuonna painottuvat toiset ja seuraavana seuraavat, kunhan vaan niille annetaan tilaisuus. Näen, miten lapsellisia lapset ovat vielä pitkään eivätkä lähestulkoon ketkään 13-15-vuotiaana valmiita nuodattamaan harjoitusohjelmaa, jossa monesti viikossa harjoitellaan omatoimisesti tai monotonisesti oman ohjelman mukaan.
Ryhmässäni on yksi todella lahjakas kestävyysjuoksija, jonka ei pitänyt olla todellakaan nopea saati vahva. Viime talven kehitimme nopeutta sekä voimaa, 60 metrin aika parani lähes sekunnin ja tytöstä tuli ikäisekseen vahvanoloinen, kimmoisuutta alkoi löytyä ja esimerkiksi aitajuoksusta tuli kestävyysjuoksun ohella oma suosikki. 1000 metrillä ennätys parani tämän vuoden aikana 14 sekuntia ja cooperissa meni päälle 3000. Toinen samanikäinen tyttö, jota R.V. varmaan kutsuisi kestävyysjuoksijaksi, on ryhmän monipuolisin nuori urheilija. Talvisin hiihtoa päälajinaan pitävä tyttö omaa selkeästi eniten eväitä ottelijaksi, mutta hiihdon kautta hän mieltää itsensä aika pitkälti kestävyysurheilijaksi. Menestyminen eri lajeissa yleisurheilun parissa on osoittanut tytölle sekä lähipiirillekin, että kestävyys ei ole se ainoa mahdollinen tie. Edelleenkin, kun muillekin poluille annetaan mahdollisuus.
Kolmas esimerkkini on edellisen esimerkin pikkusisko. 11-vuotias tyttö, joka omaa mielettömän määrän potentiaalia kestävyyslajeihin, eritysesti pitkille juoksumatkoille, mutta vaatii valtavasti lisää nopeutta, olisi luultavasti R.V.:n valmennuksessa lenkillä 3-4 kertaa viikossa ja kävisi 1-2 kertaa viikossa ”seuran urheilukoulussa”. Nyt tyttö hiihtää talvisin 1-2 kertaa viikossa ja yleisurheilee 3 kertaa viikossa ryhmässäni tehden lajeja monipuolisesti aitajuoksusta korkeushyppyyn ja kuulantyöntöön. Painotamme nopeutta sekä monipuolista lihaskunto- ja voimaharjoittelua sekä kehonhallintaa, mutta teemme ennen jokaista harjoitusta 30 minuutin monipuoliset alkuverryttelyt, joiden aikana peruskuntoa kehitetään. Uskon, että hiihdon ja yleisurheilun väliltä tyttö aikanaa valitsee yleisurheilun. Miksikö? Lajirakkaus syntyy monipuolisen tekemisen, aina vain uusien haasteiden, menestymisen ja ennen kaikkea hyvien ystävien ja mukavien harjoitusten kautta. Nämä ovat asioita, jotka painavat nuorten vaakakupissa valtavan paljon, kun mietitään sitä, mihin harjoituksiin lähdetään.
Kannatan siis muidenkin lajien harrastamista tiettyyn ikään ja määrään saakka, kannatan monipuolista yleisurheiluharjoittelua sekä kaikkien teiden pitämistä avoinna. En ymmärrä sellaista mielipidettä, että 13-15-vuotias nuori, jonka R.V. on ristinyt kestävyysjuoksijaksi, harjoittelee henkilökohtaisen harjoitusohjelman mukaan kevennetysti kuin aikuinen kestävyysjuoksija, ei harrasta muita lajeja ja käy vain 1-2 kertaa viikossa seuran tarjoamissa nuorten yhteisharjoituksissa. Perustelut taisivat tulla yllä jo ilmi.
Joku sanoisi, ja sanookin, että nuorena on opittava se perusharjoittelu, jota kestävyysjuoksijan harjoittelusta 80-90% on: aerobinen peruskuntotreeni eli lenkkeily. Jos nuorena ei tähän totu, ei sitä henkisesti kestä aikuisenakaan. Tässä mielestäni taas muut kestävyyslajt tekevät palveluksen yleisurheilulle, kun siellä tehdään pk:ta. Toki 14-15-vuotiaan, jolla ei muita lajeja ole, voi ja kannattaa patistaa lenkkeilemään itsekseen tai esimerkiksi kaverin kanssa kerran viikossa, mutta esimerkiksi hiihdon ollessa talvella ohjelmistossa, en näe järkeä lähteä liukastelemaan jäisille kaduille, kun voi laittaa sukset jalkaan ja käydä jalkojaan säästäen tunnin, pari hiihtämässä. Olen Anatoli Mihailovin kanssa samoilla linjoilla siinä, että aikuisina ne saavat lenkkeillä riittävästi, nuorilla verryttely pitää olla monipuolista ja mielenkiintoa ylläpitävää. Jokainen kestävyyslajeihin orientoitunut kyllä ”oppii” lenkkeilemään, sillä mielestäni kestävyysjuoksijan pääkopan sisältö on sen verran erilainen kuin minkään muun ihmisrodun, että siitä hommasta kyllä pitää. Miksi, sitä en pysty valitettavasti selittämään. 😀
harjoittelu, kestävyysjuoksu, monipuolisuus