Otsikon lauseella yritän lohduttaa itseäni. On ollut kolmen tytön osalta aika harmittava syksy, kun ensin Sannin takareisi ilmeisesti pikkuisen revähti kesän viimeisissä kisoissa kylmässä kelissä. Sitten, muutama viikko myöhemmin myös sekä Aleksandran että Janinan takareisi tuli kipeäksi, molemmilla luultavasti sama vika kuin Sannilla: pieni repeämä. Olin valmentajana juuri niin idiootti, kun vaan valmentaja voi olla; jatkoin teettämistä Sannin ja Allun osalta, osittain siksi, että luulin kaiken olevan ok ja osittain siksi, että en halunnut myöntää sitä, että nyt tarvitaan lepoa.
Otan joskus asiat aivan liian haudanvakavasti. Tässä taas yksi esimerkki. 12-13-vuotiaille tytöille ei ole ratkaisevaa levätä (=tehdä toisenlaisia harjoituksia) viikkoa tai paria, tuohon kuntoon ei olisi jalkoja pitänyt laskea, millaiset ne ovat nyt kun piirileiriltä palattiin. Ensinnäkin, minun olisi valmentajana pitänyt kieltää tyttöjä lähtemästä leirille puolikuntoisina. Jos maanantain harjoituksissa kaikilla takareisi on kipeä, ei se perjantaiksi ehdi täyteen kuntoon ja kestä 3 treenin päivää lauantaina. Kaikilla tytöillä leiri meni lihaskunnon ja kevyen aerobisen tekemiseen. Tämä on asia, josta en jatkossa enää jousta: puolikuntoisena ei lähdetä leirille.
Jatkossa puutun tällaisiin tilanteisiin välittömästi. Uskon, että tämä toimi 
minulle herättävänä asiana monessakin suhteessa. Tietenkin olisi toivonut, että hieman pienemmälläkin herätyksellä olisi selvitty. Olen todellakin potenut huonoa omatuntoa tyttöjen takia, sillä koen olevani täydessä vastuussa tästä ikävästä syksystä. Ja aion kantaa sen vastuuni. Olen miettinyt pääni puhki, kuinka tällaiset takareisiongelmat voidaan jatkossa ehkäistä. On olemassa yksi sana, jonka alaotsikoihin kolme tärkeää pointtia liittyvät: LIHASHUOLTO.
Ihan ensimmäisenä mielessäni oli ajatus, että olemme liian vähän vahvistaneet tyttöjen takareisiä. On tehty jonkin verran jo kyykkyä ja askelkyykkyä ja loikittu sekä hypelty paljon. Takareisiä vahvistamaan näistä liikkeistä ei ole. Mukana on vähän ollut lantion nostoja, mutta nekin pystyy tekemään monilla lihaksilla, vaikka tarkoitus olisi vahvistaa takareisiä. Mieleeni juolahti muutama hyvä liike, jotka heti tuntuvat takareisissä ja vahvistavat niitä: ensimmäinen on lantion pito ylhäällä, jalat korokkeella. Tätä on nyt teetetty alkuinnon vallassa ja kommentit ovat aina olleet kaikilla ”tuntuu takareisissä!”. Jes, siitä se lähtee. Lisäksi on jatkettu lantion nostojen tekoa sekä jatkossa otetaan mukaan pareittain tehtävät takareisikoukistukset.
Vahvojen takareisien lisäksi on oltava elastisuutta. Venyttelyn ja omaehtoisen sellaisen merkitystä olen korostanut, mutta ilmeisesti vielä lisääkin voisi. Tänään treenin päätteeksi venyttelimme vartin. En muista koska sellaista olisi tapahtunut, tuskin koskaan! Kun ei muka ole aikaa. Mutta onhan meillä, kun sitä aikaa järjestää ja hieman priorisoi. Toivoisin, että junnarit venyttelisivät vapaa-ajallaan, koska harjoituksissa on niin paljon asioita, joihin olisi keskityttävä.
Yksi sellainen on ehdottomasti verryttely – sekä alku- että loppusellainen. Maanantain harjoituksen alkamisajankohtaa aikaistimme tästä viikosta lähtien vartilla, jotta voisimme tehdä rauhassa 25-30 minuutin alkulämmöt ulkona(!). On entisestään panostettava rauhalliseen, pitkäkestoiseen verryttelyyn, joka kehittää peruskestävyyttä sekä valmistaa lihakset harjoitukseen. Monipuolisen verryttelyn ja aktiivisten venytysten merkitystä pidän kuitenkin edelleen tärkeänä enkä aio niitä ollenkaan unohtaa.
Mielessä myllertää nuo tyttöjen jalkaongelmat, mutta luotan, että nuori lihaksisto on nopeasti korjaantuvaa. Mutta en oleta. Annan nyt jaloille niiden tarvitsemaa lepoa ja myös palauttavaa liikuntaa. Aion hieroa seuraavien kahden viikon aikana tyttöjen takareisiä ennen harjoituksia, sillä ne ovat nyt tutkintoa vaille valmiin hierojan analyysin perusteella paranemassa pienestä revähdyksestä, mutta suojakrampissa, jota on laukaistava kevyellä liikkumisella ja hieronnan avulla verenkiertoa jalassa vahvistaen. Tänään hieroin kolmea kovaa, jännittynyttä ja jumista takareisilihasta.
Vaikka nämä ikävät asiat ovat nyt päällimmäisenä mielessä ja syytän itseäni niistä, on jotain positiivistakin kuitenkin tapahtunut. Eilen palasin elämäni ensimmäiseltä piirileiriltä pikajuoksukouluttajan tehtävissä. Menihän tuo ensimmäinen viikonloppu aivan hommaan opetellessa ja uuteen rooliin asettuessa, mutta hyvä fiilis siitä lopulta jäi. Ilman suurempia kömmähdyksiä vedin viikonlopun läpi omalta osaltani ja ohjasin 5 harjoitusta sekä 2 aamureippailua. Yhteensä meidän ryhmälle harjoittelua kertyi kolmessa päivässä 10 tuntia eli ihan kivasti. Ryhmä teki perjantaina testit, joiden jälkeen seurasi mielestäni leirin paras hetki näin jälkeenpäin: lipunryöstöä pimeällä kentällä. Tuo ilta ja lauantai-illan kouluttajapalaveri yhdessä pidempään kuin meikäläisen iän valmennushommia tehneiden jyyrien seurassa jäivät kyllä mieleeni yhtinä huikeina hetkinä viime viikonlopusta.
Olen todella otettu ja onnellinen, kun olen saanut kunnian näin nuorena olla piirileirillä kouluttajana. Se kertoo jotain kai siitä, että intoni ja kiinnostukseni on huomattu ja ihmisistä, jotka todella haluavat valmentaa, pidetään kiinni ja heihin ollaan valmiita luottamaan. Mielestäni paljon tämä kertoo myös siitä, että iällä ei loppupeleissä ole väliä, kunhan vain haluat kehittyä ja olla mukana siinä, mitä rakastat. Kai tuo viimemainittu sana on se kaiken ydin. Valmentaminen – se todellakin on sitä, mikä tuo elämääni suurinta mielenkiintoa ja intohimoa. Tunsin olevani kotonani jo ensimmäisellä piirileirillä ja voin jo nähdä itseni 20 vuoden päästä istumassa samassa pöydässä kouluttajapalaverissa, kun siellä jännittää ensimmäistä kertaa joku aivan muu ja hädin tuskin muistan, miltä tuntui istua siinä hänen roolissaan.
loukkaantuminen, piirileiri, vammat