Muutama tunti katsomossa Nuorten eliiteissä Nurmijärvellä loi ajattelemisen aihetta taas moneksi viikoksi. Urheilukentillä, etenkin tämän 17-19-ikäluokan kisoissa, on yksi ikuisuuspuheenaihe, josta valmentajat ja huoltajat eivät pääse eroon. Se on paino-näkö-koko -aihe eli nuorten naisten kehonkoostumus-arvostelu ja sen vaikutusten arviointi suoritukseen. Ehdin istua nurmijärveläisellä laudanpätkällä vähemmän aikaa kuulematta näitä keskusteluja kuin kastumatta. Se oli hyvin jo se.
”Se on tytöille tosi tärkeetä”, kuului loppukaneetti. Siis se, että on viime kesästä vähän kaventunut. Aika monenlaista kroppaa ja muotoa tuolla kisapaikoilla aina näkee. Varsinkin, kun itse on silmänsä valmentanut niitä seuraamaan vaikkakin ihan eri yhteydessä. Osalla töröttää jokikinen luu, selkäranka näkyy mahasta läpi ja posket on keskitysleiriltä kopioidut. Toisilla taas tilanne on jotenkin toisin. Suurimmalla osalla ei kuitenkaan ole mitään hätää kehon rasvamäärän kanssa – korkeintaan, että sitä on jo hälyyttävän vähän.
Aihe kirpaisee läheltä monellakin tapaa. Heräsin itse urheiluaikoina juuri noina kriittisinä 15-18-ikävuosina monesti siihen, että nyt kyljet levenee tai pömppis kasvaa. Vähitellen sitä kiinnitti jotain huomiota syömisiin, mutta liian vähän nykytietoihin verraten. Saman asian kanssa kamppailee edelleen; yksi jätskipuikko ja koko kroppa sanoo BOOM. Eikä tosiaan lihaksen muodossa. Naisille se on vaikeaa, kun ikää tulee, vielä vaikeampaa. Miesvalmentajien on hyvä huudella yläorrelta, että otappa muutama kilo pois. Sen kun miesvalmentaja tekee, väärään aikaan, väärässä paikassa, väärässä seurassa ja vääränä päivänä, voi seuraus olla kohtalokas.
Ei ole helppoa valmentajana muotoilla sanoja suuhun oikein päin. Ehkä silloin, kun ei osaa sanoa asiaa oikein, on parempi olla sanomatta ja tehdä jotain sen eteen. Kertoa ruokavaliosta, antaa eväsvinkkejä, lisätä aerobista harjoittelua ohjelmaan jne. Ei osoitella 40-kiloisia kilpasiskoja, että tuollaisena se juoksu kulkee tai kieltää jäätelöä ennätysjuoksun jälkeen. Tänään itse tein ihan päin vastoin ja ostin jäätelön ennätysjuoksun jälkeen. Kun tytöllä on suu messingillä, kauan haaveena ja tavoitteena ollut sekuntiraja alitettu, elämä tuntuu olevan kohdallaan ja tekeminen mukavaa. Mikä silloin oikeasti ON tärkeää?
Urheilu ei ole haudanvakavaa. Toki, tosissaan tehdään, mutta ei pakkomielteisesti. Kun korvien välissä kaikki on kunnossa, oman itsen kanssa on mukava tehdä matkaa päivittäin ja urheileminen tuo elämään, ei vie siitä, silloin ollaan asian ytimessä. Jos näkisin parin sentin kaventumisen oikeasti tärkeänä, ohjeistaisin tekemään muutaman yksinkertaisen jutun sen eteen. Ei se 16-kesäiselle vaikeaa olisi. Ainoastaan vaikeaa olisi sen kuuleminen ihmiseltä, jota ihailet, sanaa kunnioitat ja kuuntelet ja pidät kuin puolijumalana. Jossain tilanteessa valmentaja voi asiaan ehkä puuttuakin, mutta se riippuu ihan kyseessä olevasta ihmissuhteesta. Tiedän, että en saisi millään painonpudotuskeskustelulla aikaan yhtään mitään hyvää.
Viime vuonna kesän alussa lupasin tehdä tytöstä juoksijan. Nyt siitä hetkestä ennätys on tippunut satasella yli puoli sekuntia ja voi jo sanoa, että maan kärkeä vastaan taistellaan hyvin vahvasti. Siitä päivästä, kun päätin alkaa panostaa tyttöni kehittymiseen, olen päivittäin pohtinut treenejä ja kisoja, ollut yhteydessä suoraan sanottuna enemmän kuin muihin valmennettaviin yhteensä ja muodostanut aika syvän yhteyden ja luottamuksen urheilijani kanssa. Ehkä kenenkään muun ihmisen kanssa aiemmin ei yhteinen sävel ole löytynyt niin mutkattomasti ja iloisesti. Valmentaja-urheilija-parina olemme varsin untuvikkoja molemmat, mutta täydennämme toisiamme ja vahvuutemme on ehdottomasti saumaton yhteispeli ja vankkumaton luottamus.
Jatkuvasti kohtaan epäilyjä itseäni kohtaan. Samoin tyttöäni kohtaan. Sanatonta, sanallista, eleitä, ilmeitä, ihmettelyjä, sanavalintoja… Kaikki se muodostaa kuvaa siitä, että ei meihin kukaan muu usko. Sana muu, on ratkaiseva tässä asiassa. Me uskomme – silloin on ihan sama, mihin kukaan teistä muista uskoo, kuoleman jälkeiseen elämään tai miehiin marsista. Kaikki se loka ja paska, mitä niskaan sataa joka suunnalta, on meille vain voimavara. Itse en olisi koskaan 16-vuotiaana pystynyt käsittelemään asiaa niin, enkä suoraan sanottuna pysty vieläkään. Tai pystyisi. Mutta kun sen tekee 16-vuotias sinisilmäinen valmennettavani, en voi kun olla samoilla raiteilla. Antaa muiden puhua, me annetaan tulosten puhua.
Taas kävi niin, tuli enkat ja meni se maaginen 13 rikki. Kuului kommentti: ”Oho, yllättävän… tai siis, että hyvin.” Onhan se ihme, että joku on vähän eri muotista valettu kun kaikki muut. Kukaan ei painosta mihinkään muuhun, kuin olemaan oma valloittava itsensä. Voisiko niiden yllättyjien mieleen mahtua, että siinä ehkä piileekin jutun juju? Kun ihmisellä – vieläpä kovasti paljon nuorella sellaisella – on tervettä järkeä, itseluottamusta, tahtoa ja näyttämisen halua, tärkeää ei ehkä olekaan enää se kaksi senttiä kylkiluiden välissä vaan kaksi ajatusta korvien välissä: MINÄ KELPAAN JA SE, MITÄ OLEN, RIITTÄÄ.
Kuulin viime kesänä, että kyllähän se minulle (valmentajalle) riittää, mutta laji vaatii. Sinä päivänä, kun maalisuoralle ilmestyy mäkihyppykisoista tutut arvostelutuomarien pömpelit, olen samaa mieltä… Mutta siihen saakka, kun tyttöni jatkaa kehittymistään yli jokaisen arvostelijan ja ihmettelijän ymmärryskyvyn, nauttii urheilemisesta ja jaksaa hymyillä ja olla tunnollinen, siihen saakka laji taitaa vaatia jotain ihan muuta. Päättäväisyyttä, itseluottamusta, rohkaisevia ja arvostavia ihmisiä ja tahdonvoimaa. Se kaikki toki yhdistettynä lahjakkuuteen tuo tulosta.
Hyvä juttu vastaa lopuksi selvästi ja tyhjentävästi otsikkoon, jos se on kysymyksen muotoon asetettu: jokaisella valmentajalle, jolle urheilijoiden tekeminen ei ole pelkkiä numeroita (siis sekunteja tai metrejä) ja mitaleja, on tärkeää, että urheilija tuntee olevansa hyväksytty ja arvostettu sellaisena kuin on, jolloin myös tekemisestä nauttiminen ja itseluottamuksen vahvistuminen on entistä todennäköisempää. Ja jokaiselle urheilijalle, jolle numerot ja mitalit ovat tavoitteissa, on tärkeää, että löytyy yksi ihminen, oli se sitten valmentaja, vanhempi tai muu läheinen tukihenkilö, joka näkee ihmisen tulosten takana. Vain silloin voi naisurheilija kehittyä pitäen pääkopan kasassa.
Nurmijärven tärkein anti on siis tässä: haluan olla urheilijalleni valmentaja, joka välittää urheilijasta ja urheilijan elämästä enemmän kuin pikavoitoista ja kaventumisesta. Kun tyttö on jatkossakin yhtä onnellinen kuin tänään, on kaikki tehty oikein.